Jace
Posted on
Lamaannuttava kipu piti Jacea otteessaan kolmen ensimmäisen päivän ajan. Huudosta, itkusta ja anelusta huolimatta hoitohenkilökunta kieltäytyi antamasta hänelle mitään aspiriinia vahvempaa. Kerta toisensa jälkeen hoitajat ja lääkärit saivat selittää, että hänen läpikäymänsä neurokemialliset huumevieroitushoidot saivat hänen kehonsa joko hylkimään voimakkaita kipulääkkeitä, tai niillä ei olisi mitään vaikutusta häneen.
Hoitajat kertoivat saaneensa yhteyden Milaan, joka oli merkitty hänen lähiomaisekseen. Mila oli kuulemma matkoilla. Siskon olinpaikka ei kiinnostanut sekavassa mielentilassa olevaa Jacea. Hän oli hokenut haluavansa vain Lin luokse, mutta ei suostunut kertomaan, kuka Li oli ja miten hänet voitaisiin tavoittaa.
Neljäntenä päivänä hänen kykynsä käsitellä tilannettaan ja siihen johtaneita tapahtumia alkoi palautua. Hänen runneltua kehoaan hoidettiin sairaalassa. Runtelun oli suorittanut tuntematon henkilö puretun toimistokorttelin laidalla sijaitsevan kahvilan pihalla. Väittely kahvilan edustalla olleen vuokrapyörän käyttöoikeudesta oli johtanut väkivaltaan. Typerää.
Seuraavaksi hänen mielensä oli täyttänyt paniikki hoitokulujen suhteen. Hänet oli tuotu sairaalaan. Hän ei ymmärtänyt miksi. Hänellä ei ollut vakuutusta. Ensihoitajien olisi pitänyt jättää hänet niille sijoilleen, josta he olivat löytäneet hänet. ”Valitsit hyvän päivän tulla piestyksi.” eräs lääkäreistä oli vitsaillut. ”Entisen työnantajasi myöntämä sopeutumisajan vakuutus oli voimassa toiseksi viimeistä päivää.”
Hän oli toistuvasti vaatinut hoitohenkilökuntaa antamaan olkalaukkunsa hänelle. Vastaus oli joka kerralla sama: laukku ei ollut sairaalassa. Pahoinpitelijän oli täytynyt viedä se. Jacen oli vallannut halu nousta sängystä, tuhota sairaalahuoneen jokainen laite ja lasipinta ja tämän jälkeen kadota ikuisiksi ajoiksi. Laukun sisällä oli ollut kaikki. Kenenkään ei pitäisi nähdä, mitä siellä oli.
Hyvässä tapauksessa pahoinpitelijä ei tunnistaisi laukussa olevaa, mitäänsanomattoman näköistä laitetta. Se oli todennäköistä. Laitteen kuuluisi olla hänen entisen työnantajansa kuplakaupungissa läpipääsemättömien turvatoimien suojissa. Varas heittäisi laitteen menemään, koska ei ymmärtäisi sen arvoa.
Huonossa tapauksessa pahoinpitelijä tunnistaisi laitteen kytkentäpinnan ja kiinnittäisi visiirinsä siihen. Tämän jälkeen hänelle selviäisi, että kyseessä on erään megakorporaation tuotekehityslaboratoriosta karannut prototyyppi. Tyhmäkin ymmärtäisi sillä olevan arvoa ja yrittäisi myydä laitteen eniten tarjoavalle. Laitteen omistava korporaatio saisi todennäköisesti siltä varastetun tavaran myynnistä vihiä, jonka jälkeen se pääsisi vaivatta laitteen vieneen entisen työntekijänsä jäljille. Sairaalasänky vaihtuisi korporaation sisäisen vankeinhoitolaitoksen sellin patjaksi.
Nämä ajatukset ja vääjäämättömän kiinnijäämisen odottaminen pitivät hänet hereillä läpi yön ja seuraavan päivän. Lopulta hänen toipumista vaativa kehonsa otti tarvitsemansa levon ja sammutti hänen tajuntansa.
Herätessään hän huomasi sänkynsä vierellä istuvan kulahtaneeseen popliinitakkiin verhoutuneen hahmon, joka näppäili rintapieleensä kiinnitetyn laserprojektorin kuvaa, joka heijastui tämän kämmenen pintaan. Jace korjasi asentoaan ja kuuli, kuinka jotain kovaa kolahti sängyn metallista kaidetta vasten. Hänet oli kiinnitetty käsiraudoilla sänkyyn.”Jace”, hahmo sanoi kääntäen katseensa Jacen puoleen, ”olen sopimuspoliisi Elby. LexPoena Securitakselta. Meidän täytyy jutella.”
”Minut arvottiin selvittämään pahoinpitelyäsi. Hyvä, että olet jo paremmassa kunnossa. Kuulin, että sait oikein kunnon löylytyksen.” Jace tuijotti Elbyä sanomatta mitään. Käsiraudat kertoivat kaiken oleellisen. Sopimuspoliisin ei olisi tarvinnut sanoa enää sanaakaan. Tämä kuitenkin jatkoi: ”Löysin pahoinpitelijäsi. Iiri Kovol. Yhdeksäntoista vuotta. Ihmislähetti, eli valmis käyttämään voimakeinoja kuljettamansa tavaran suojelemiseksi. Kahvilan lähellä lentäneen valvontadroonin kuvaama video kuitenkin näytti, ettet yrittänyt varastaa Kovolilta mitään. Sen sijaan Kovol varasti sinulta jotain.”
”Kovol asuu edelleen äitinsä kanssa. Sieltä löysinkin hänet. Kiertämässä hermostuneesti kehää huoneessaan. Sinulta viedyt tavarat löytyivät huoneen nurkassa.”
Jace puristi päälleen aseteltua ohutta peittoa ja valmistautui sopimuspoliisiin seuraaviin lauseisiin.
”Löysin laukustasi erään laitteen. Mallimerkintöjen puute ja visiirille tarkoitettu kytkentäpinta kertoivat minulle, että kyseessä oli jotain erikoista. Tällaisissa tapauksissa käännyn aina vakiohakkerini puoleen, ja voi veljet, mitä hän kertoikaan tuosta laitteesta.”
Elby nojautui lähemmäs Jacea. ”Kerrohan, miten sait laitteen ulos työnantajasi kuplasta? Oletan, että kaikkia prototyyppejä vartioidaan kuin kruununjalokiviä ennen kuin ne ollaan valmiita esittelemään maailmalle.”
Jace selvitti karhealta tuntuvaa kurkkuaan. Elby kaivoi trenssinsä taskusta rypistyneen pastilliaskin ja ojensi sitä Jacelle. Jace pudisti päätään ja alkoi puhua käheällä äänellä. ”13 000 sai kenkää samana päivänä kanssani. Työvälineeni vastaanottanut tietohallinnon tyyppi oli hyvä kaverini. Hän ei tarkastanut, oliko palauttamissani laatikoissa sitä, mitä olin kirjannut.”
Kuuma aalto pyyhkäisi Jacen kehon yli hänen ymmärtäessään, mitä oli mennyt kertomaan. Hän oli myöntänyt syyllisyytensä. Työtoverinsa pettäminen tuolla tavoin oli yksi niistä lukuisista asioista, jotka kaihersivat hänen sieluaan. Tavallaan asian ääneen lausuminen tuntui Jacesta helpottavalta. Hänen tunnustuksensa oli joka tapauksessa yhdentekevä. Todistusaineiston perusteella hän oli kiistatta syyllinen.
Elby nyökytteli hitaasti, ymmärtäväisesti. ”Hakkerini ajoi laitteen sisältämän ohjelman. Olet rakentanut kauniin paikan sinne. Ja kauniin ihmisen. Juttelin hänen kanssaan. Hän on hauska. Taiteellinen. Aivan kuin oikea ihminen. Ajoimme syötteen väestörekisterin tietokannan läpi ja kas, sieltä löytyi yli 99-prosenttisesti vastaava tulos.”
Jace ennakoi sopimuspoliisin seuraavan kysymyksen ja sanoi: ”Siskoni Mila esitteli meidät toisillemme. Seurustelimme noin puolen vuoden ajan. Sitten hän lähti yhteen niistä ekokommuuneista. Katosi kartalta.”
”Ja sinä loit hänestä virtuaalisen kopion.” Elby mutristi suutaan mietteliäänä. ”Luulin, että noin kyvykkäitä generatiivisia malleja voidaan pyörittää reaaliaikaisesti vain pilvessä.” Sanottuaan tämän lamppu näytti syttyvän hänen mielessään. ”Sen takia varastit laitteen. Se kykenee ajamaan malleja paikallisesti, ilman verkkoa! Siten et ole aikaisemmin jäänyt kiinni oikeaan ihmiseen pohjautuvan virtuaalikopion luomisesta.”
Sopimuspoliisin tietotekninen ymmärrys teki Jaceen vaikutuksen. Tämän nukkavierun olemuksen ja muinaisen projektoririntaneulan perusteella Jace ei ollut osannut odottaa tällaisia nappiin osuvia johtopäätöksiä uuden teknologian suhteen. Elby oli hyvä työssään.
”Milloin lähdemme?”
”Lääkärisi sanoi, että olet matkustuskunnossa jo tänään. Hän laatii parhaillaan kotiuttamisasiakirjoja. Kotiin et ole kylläkään menossa.”
Elby antoi Jacen soittaa Milalle. Jace kertoi värittömällä äänellä, mitä oli tehnyt ja minne hänet vietäisiin. Linja pysyi pitkään hiljaisena. ”En tajunnut, että Li merkitsi sinulle edelleen noin paljon. Ajatus sinusta tekemässä ties mitä hänen kopionsa kanssa rakentamassasi maailmassa pitäisi kai tuntua vastenmieliseltä, mutta enimmäkseen säälin sinua. Älä soita minulle toiste. En halua nähdä sinua enää koskaan. Koita pärjätä, velikulta.”
Elby seurasi kärsivällisesti, kun juuri ja juuri kävelykuntoinen Jace raahusti hitaasti hänen edellään. He astuivat sairaalan ovista ja Jace suuntasi kohti pysäköintialuetta. ”Ei, ei sinne.” Elby huikkasi ja viittoi kädellään toisaalle. ”Menemme maanalaisella.” Elby selvensi. ”Et ole tosissasi. Kai teille annetaan autot keikoille käyttöön?” Jace vastasi epäuskoisena. Elby hymähti. ”Kuka antaa? Me olemme kaikki yksityisiä lainvalvontakumppaneita. Työvälineet ja ajoneuvot omaan piikkiin. Minun ajoneuvoni on maanalainen.”
Kuriiribotit säntäilivät renkaat vinkuen pitkin maanalaista asemalaituria, optimoiden reittejään ehtiäkseen junan kyytiin ennen muita. Jace ja Elby olivat ainoat ihmiset asemalla. Elbyn kertomukset siitä, kuinka hänen nuoruudessaan ihmisille oli varattu junista enemmän kuin yksi vaunu, kaikuivat kuuroille korville.
Jace tuijotti turtuneena bottien kilpa-ajoa asemalaiturilla. Hänen näkökenttäänsä ilmestyi Elbyn ravistelema pastilliaski. Jace pudisti päätään hitaasti. Aski katosi.
Tylppä kipu tuntui edelleen Jacen koko kehossa. Hänen mielensä oli tumma syvänne. Hän oli menettänyt ainoat ihmiset, jotka olivat välittäneet hänestä ja pitäneet hänet elämän syrjässä kiinni. Mila oli sanonut, ettei enää koskaan haluaisi tavata Jacea. Li tultaisiin pyyhkimään olemattomiin Jacen typerän huolimattomuuden vuoksi.
Jace havahtui, kun jotain raskasta iskeytyi vasten laiturin betonilattiaa. Hän kääntyi Elbyn puoleen ja näki tämän makaavan maassa pitkin pituuttaan. Jace pyörähti ympäri. Hänen edessään seisovan kolmikon keskellä Mila taputteli kämmentään tainnutussauvalla. ”Miltä kuulostaisi loma maaseudulla, velikulta?”